Kuka sanoi ja mitä

Onnettomuuspaikalla on sekasortoinen tilanne, mutta poliisi tekee parhaansa saadakseen mahdollisimman monipuolisen ja selvän kuvan tapahtuneesta. Kolme silminnäkijää on antanut lausuntonsa tilanteesta.

Ensimmäisen silminnäkijän kertomus:

"No emmää oikee tiiä mitä siinä tapahtu. Mää olin just tulossa töistä, ku mää kuulin vaa kovan pamauksen tossa tien toisella puolella. Olin just puhumassa puhelimeen nii en oikee kiinnittäny huomioo että kuka teki ja mitä. Siis kauheen sekava tilanne! Se auton kuski oli semmonen keski-ikänen mies kai, no aika paljon vanhempi kuitenki. Kai niillä oli aika kova vauhti molemmilla, mut se mies kyl tuli mun mielestä kolmion takaa. Toivottavasti kaikki on kunnossa kuitenkii!"

Toisen silminnäkijän kertomus:

"Kyllähän tämä ihan selvästi on rattijuopumus, aivan varmasti. Ai, kumpikin oli selvinpäin, todellako? No kyllä minä olen sen elämässäni jo oppinut, että moneen ongelmaan on alkoholi syynä, jos ei suoranaisesti niin välillisesti. Kyllä varmasti krapulassa jompikumpi oli. Oletteko aivan varma että molemmat puhalsivat nollat? Moni nykypäivän ongelmista johtuu alkoholista. Ai, niin se onnettomuustilanne? Kyllähän minä sen näin. Autokuskin olisi tullut väistää, mutta liekö ollut viinanhimo hänelläkin niin vallitseva. Ai, tämäkö riitti? Toivottavasti olin avuksi!

Kolmannen silminnäkijän kertomus:

"Joo, kyllähän minä olin tuossa päivittäisellä inspiraatio-päiväkävelylläni, kun hiljaisen arkiaamun rikkoi tuo jarrujen vinkuna ja kova pamaus. Moinen järkytti kyllä sieluani, havaitsinkin pian missä tuo äänien lähde oli. Itsellänihän ei ole ajokorttia ja en juurikaan autoista tiedä. Uskon, että autolla ajaminen tukahduttaisi luovuuteni paljon helpommin, mutta kyllä minä liikennesäännöt tiedän toki. Tämä hieman kookkaampaa ajoneuvoa kuljettanut herra tuli kolmion takaa, tilanne oli suoraan kuin traagisesta takaa-ajosta! Anteeksi, mutta minun on nyt mentävä. Tunnen kuinka tämä aistit ylikuormittava tapahtumasarja toimii inspiraationi lähteenä tänään!"

Tehtävä 1

Kirjoita pieni tarina rakkaudesta tai kuolemasta niin, että kaikki seuraavat sanat tulevat mukaan ja liittyvät tarinaan loogisesti: Kokemäenjoki, Arttu Wiskari, keltainen, autonasentaja, maaliskuu, Viidakon tähdet, luumu, Hämeenlinna. (Sanojen ei tarvitse olla tässä järjestyksessä.)

Sairaalan käytävillä kaikuu ainoastaan siivoojan kenkien yksinäinen kopina. Nojaan tuolin selkänojaan, pyöritellen tyhjää muovikuppia käsissäni. En uskalla sulkea silmiäni, vaikka lääkäri sanoi, että leikkaus voi kestää vielä useita tunteja. Tuijotan seinää herkeämättä, lasken keltaisia kuvioita. Nousen ylös, kävelen kaksi askelta oikealle, ja taas kaksi askelta takaisin. Istun takaisin alas. Yritän lukea eilisen Ilta-Sanomia, mutta pian huomaan taas tuijottavani seinää edessäni. Hätkähdän jokaista liikettä tai oven avaamisen ääntä. Maaliskuinen yö ikkunan takana tuntuu uskomattoman pitkältä.

Mietin miten nopeasti kaikki muuttui. Ensimmäiset muutokset huomasin omin silmin muutama kuukausi sitten. Kaisa väsyi nopeasti, ja ystävien juhlista Hämeenlinnasta kotiin päin ajaessamme hän nukahti ennen ensimmäisiä liikennevaloja. Hänellä oli usein päänsärkyjä. Väsymys paheni. Romahdus tapahtui reilu kaksi viikkoa sitten, katsoessamme televisiosta jotain satunnaista hömppää. En vieläkään muista oliko se Viidakon tähtöset vai Martina ja hengenpelastajat. Sinä iltana maailmani kääntyi ylösalaisin. Muistan vain että sain soitettua hätänumeroon. En muista mitä sanoin, en muista miten olen itse tullut sairaalaan. Muistan vain hädän ja huolen.

Syöpä. Useita etäpesäkkeitä. Suurin kasvain vatsassa. Voidaan yrittää leikata. Mitään varmuutta selviytymisestä ei ole.

Sairaalakäyntejä, kymmeniä lääkäreitä, satoja tunteja sairaalassa. Pelkoa, lyhyitä toivonpilkahduksia, testejä, vihaa, pettymystä.

Silti Kaisa jaksoi nauttia pienistäkin onnen hetkistä. Jätin työni autonasentajana välittömästi, kun selvisi, ettei Kaisa välttämättä tulisi voittamaan tätä taistelua. Kävimme Kaisan kanssa usein kävelyllä Kokemäenjoen varrella, Kaisa nautti aurinkoisten talvipäivien valosta. Minä olin vahva enkä näyttänyt huoltani hänelle. Itkin ainoastaan silloin, kun jäin yksin autoon siksi hetkeksi, kun jätin hänet sairaalan ovelle ja vein auton parkkiin. Tiedän, että Kaisa näki joka kerta, että olin itkenyt, mutta hän vain hymyili rohkaisevasti. Hän oli niin vahva, vaikka tunsi itsensä heikoksi.

Kuuntelen kuinka lääkärin askeleet lähestyvät. Leikkaus on ohi. Lääkärillä on päässään luumunvärinen huivi. Sairaanhoitajien kansliasta kuuluu radio ja Arttu Wiskarin ääni. Mietin mikä kappaleen nimi on, samalla kun katson lääkäriä silmiin.

Kaisa on heräämössä. Leikkauksessa ei saatu poistettua kaikkea kasvainkudosta. Lääkäri katsoo minua osaaottavasti, taputtaa kättäni. Enempää sanoja ei tarvita. Tiedän mitä hän tarkoittaa. Tämä on lopun alkua.

Nukun Kaisan sängyn vieressä. Pidän häntä kädestä. Herään hätkähtäen. Katson Kaisan kasvoja. Hän näyttää niin haavoittuvaiselta ja heikolta. Kasvot ovat kalpeat, keho kuihtumassa pois. Nukahdan uudelleen.

Kaisa silittää poskeani. Nostan katseeni häneen. Molempien silmistä virtaa kyyneleet. Itku on äänetöntä, tuijotamme vain toisiamme. Kumpikaan ei sano mitään.

Seuraavan yön sairaalassa vain katselen levollisesti nukkuvaa Kaisaa. Silitän hänen päätään. ”Jos sun täytyy mennä, niin mä ymmärrän”, kuiskaan.

Kolme viikkoa myöhemmin seison puku päällä haudan vieressä.  Edessäni on suorastaan meri kukkalaitteita. Kaisa jaksoi sinnitellä vielä muutaman päivän leikkauksen jälkeen, ennen kuin keho antoi periksi. Katselen enkelipatsasta kädessäni ja lasken sen kiven viereen, jossa on Kaisan nimi. Tunnen miten tuuli pyyhkii kyyneleeni pois.